Maailmassa on uutta toivoa, kun nuoret ihmiset – myös pojat – ovat itse aktiivisesti alkaneet etsiä elämän tarkoitusta. Sitä kanavoituu paljon eri uskonnollisiin liikkeisiin. Jopa Valamossa on parikymmentä noviisia.
Tätä emme kuitenkaan voi ymmärtää pakenemisena. Päinvastoin. Kaaosmainen kokemus elämisestä nykymaailmassa on tilanne, jossa ihmisen on välttämätöntäkin panostaa “ydinbisnekseen”. Ja ovathan uskonnolliset kysymykset syvällä ihmisen sisimmässä. Ihan riippumatta mihin johtopäätökseen kukin omalla kohdallaan tulee. Aikamoinen muutos verrattuna 60–70 –lukujen poliittisiin protestiliikkeisiin.
Aito vastakulttuuri oli näkyvissä varhaisessa kristillisessä elämänmuodossa. Alun perin esimerkiksi luostariliike oli selkeästi protestia laitostuvalle valtiokirkolle. Nykyisin muissakin suurissa uskonnoissa on sisäänrakennettuna vallankäytön, rahan ja muun laitostumisen kritiikkiä. “Ei ihminen elä ainoastaan leivästä.”
Toisaalta aikamme uskontokritiikki on nyt enemmänkin vastakulttuuria niille kirkoille ja uskonnoille, jotka ovat omien byrokraattisten instituutioidensa vankeja. Tätä kautta joutuvat uudelleen arvioimaan asemaansa sekä symbioosiaan yhteiskunnan rakenteiden kanssa. Tämä koskee meidänkin kirkkojamme.
Toivottavasti kritiikki kannustaa hengellisiä yhteisöjä arvioimaan myöskin omien rituaaliensa nykyisiä muotoja. Kristus on maailman valo. Se kannustaa, auttaa, rohkaisee totuuden, hyvyyden, rakkauden kukoistukseen, vaikka opilliset ja institutionaaliset rakenteet ovat aina provinsiaalisia ja kuluvaan aikaan sidottuja.
Mitähän Rooman uusi piispa, paavi Leo, tähän sanoisi?
– isä Ambrosius 14.5.2025
