Etätyö on nykyään työelämässä iso juttu. Ennen pandemiaa se oli vielä vapaaehtoista. Sitten hommat ovat kääntyneet “päälaelleen”. Työntekijöillä ei isoilla työpaikoilla ole enää omaa työhuonetta, ei edes vakinaista työpöytää. Läppäri kainalossa etsitään vapaa pöytä tilanteen mukaan.
Ortodoksinen kirkko on ollut aikaansa edellä. Papit ja kanttorit ovat uskollisesti tehneet etätyötä, kun ei edes käsitteitä etätyö ja monipaikkaisuus ollut olemassakaan. Varsinkin toisen maailmansodan jälkeen jokainen seurakunta on järjestänyt jumalanpalveluksia ja muuta toimintaa tsasounissa, kouluilla tai luterilaisten seurakuntien tiloissa. Työn tekeminen ei ole ollut helppoa. Mutta sillä on aina ollut tarkoitus.
Tulevaisuuden tutkijat kirjoittavat miten työn murros kulkee yhä eteenpäin. Staattisesta olemisesta siirrymme yhä enemmän “tulemiseen”, olemiseen liikkeellä. Yhä useammin työntekijä ja tutkija tekee työtään kahvilassa, kirjastossa, paikoissa, joissa voi siitä nauttia kokonaisvaltaisesti, nähdä sille tarkoituksen, olla samalla epämuodollisesti yhdessä, verkostoitua.
Tämä on minullekin tuttua, sillä esimerkiksi Klaukkalan ja Nummelan tsasounissa liturgian jälkeen vielä jatkoimme kotoisasti samassa tilassa yhdessä ruokapöydän ääressä. Tai Porvoossa kirkon pihalla, jonne varta vasten oli rakennettu istuinryhmät yhdessäoloa ja tarjoilua varten.
Tällainen työnteon “kolmas paikka” toimii yhteisöllisestikin parhaiten, kun työllä on tarkoitus. Yhteinen jumalanpalvelus on aina “työtä”. Sen siunaus on myös siinä, että olemme Kristuksen kirkon asialla, itseämme suuremman palveluksessa.
Tulokselliseen toimintaan tarvitaan nykyistä enemmän autonomiaa, olipa se pieni kirkko tai tsasouna. Paikallisuus antaa silloin aidosti mahdollisuuksia ja resursseja monipuoliseen ja luovaan kukoistukseen, sillä seurakunnat ovat hallinnollisesti erittäin laajoja.
Pieninkin pyhäkkö tai tsasouna myös maalaiskylässä toiminnallaan välittää elinvoimaisuutta, toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Vaikka maamme nykyinen hallitus on taipuvainen näkemään maaseudun ensisijaisesti resurssiperiferiana, seurakunnan yhteisönä tulee toiminnallaan osoittaa, että maaseudulla on merkitystä muutoinkin kuin luontoarvojen ja alkutuotannon kautta.
Lopuksi, jos annamme ajatuksen lentää, digitaalinen etätyö on omalla tavallaan upeasti rakentamassa kulttuurimme tulevaisuutta. Antakaamme kirkon omiin paikallisyhteisöihin enemmän vapautta, kannustusta ja resursseja olla etätyön kukoistavia soluja.
– isä Ambrosius 24.7.2024
