Äskettäin professori Tuomas Heikkilä kolumnissaan kannusti ja haastoi teologeja toimimaan aktiivisesti ja ulospäin suuntautuvasti “sivistyksenturvajoukkoina”. Tärkeä puheenvuoro. Aikana, jolloin yhteiskunnassa kirkon ja uskonnon roolia – jopa suvivirttä myöten – on monella taholla pyritty syrjäyttämään. Vallalla on yhä enemmän negatiivinen käsitys uskononvapaudesta, siis pyrkimystä päästä uskonnosta eroon.
Kun pidämme tärkeänä nostaa kristillisyyden profiilia, meillä ei toki enää ole vanhan yhtenäiskulttuurin tilannetta, jossa kirkko ohjailee elämänarvoja ja moraalia. Jopa enemmistökirkko ymmärtää olevansa yksi toimija sivistyksen rintamalla moniarvoisessa yhteiskunnassa.
Taideyliopiston vararehtori Jaana Erkkilä-Hill kirjoitti äskettäin, että “kaipuu Impivaaraan istuu edelleen sitkeästi suomalaisessa sielussa”. Paluu sieltä sivistyksen pariin ei ollut helppo juttu Jukolan veljeksille. Välistä se on yhä tosi vaikeaa myös eri vähemmistökulttuureille, sekä uskonnollisille että muille.
Ortodoksit Suomessa ovat nykyaikana selvinneet monia muita ryhdikkäämmin. Osin kiitos valtiovallalle. Jo sata vuotta sitten kirkosta tuli yhdenvertainen osa suomalaisuutta. Pappien ja kirkkomuusikoiden koulutus yliopistossa Joensuussa on tuonut itäisen kristillisyyden parhaita aarteita yhteiseen käyttöön. Sen merkitys vastaiskuna ghettoutumisen houkutukselle on ollut uskomattoman suuri.
Tuomas Heikkilä esittelee J. V. Snellmanin sivistysihannetta. Jaettu osallisuus, suvaitsevaisuus, kamppailu tietämättömyyttä ja sivistymättömyyttä vastaan on yhä ihmisyyden ytimessä. Idän kirkon mitta ei ole sen koossa, vielä vähemmän sisäänpäin kääntyneessä identiteetissä. Se on täysivaltainen väestöryhmä, jonka asema ja tulevaisuus riippuu sen avoimuudesta välittää hyvyyttä ja rakkautta, sanalla sanoen kannustusta ja luottamusta ihmisen kasvuun ja kirkastumisen mahdollisuuksiin, jotka ovat uskon ytimessä. Sen eetoksessa on vahva iankaikkisuuden ja futuurin todellisuus.
Myös ekumeenisessa vuorovaikutuksessa tämä on ortodoksien tulevaisuudelle loistava mahdollisuus. Mitään oleellisia opillisia eroja muihin kirkkoihin ei ole. Päinvastoin olemme samassa rintamassa pitämässä esillä korkeaa käsitystä ihmisestä ja luottamusta kulttuurin tulevaisuuteen. Myös muiden suurten uskontojen kohtaaminen auttaa meitä ymmärtämään Jumalan lukemattomat mahdollisuudet ihmissuvun yhteisille ponnistuksille kohti totuutta ja kestävää tulevaisuutta.
Tuomas Heikkilä on laajasti sivistynyt nuoren polven kirkkohistorian tutkija. Hänen henkinen avoimuutensa ja merkittävä panoksensa myös keskiajan tutkijana kannustaa meitä kaikkia jakamaan omastamme nöyrällä mielellä. Kirkkoisien “aika” ei ole kopioitavissa, mutta se on vankkumatonta perustaa meidän kontribuutiollemme sivistyksen tulevaisuuden suhteen.
Kiitos: Tuomas Heikkilä (TA 2/2024). Jaana Erkkilä-Hill: Taiteilijan äänellä, käden kertomana (2024).
– isä Ambrosius 12.7.2024
