Ekumenian takatalvessa?

Tänä vuonna saamme ekumeenisesti viettää 60-vuotisjuhlaa. Konstantinopolin patriarkka Athenagoras ja paavi Paavali VI tapasivat Jerusalemissa tasan 60 vuotta sitten. He syleilivät toisiaan veljinä Kristuksessa. Kumpikin luki Uudesta testamentista Jeesuksen rukousta: “Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi.” (Joh 17:21)  

Samana vuonna Vatikaanin toinen piispainkokous julkaisi asiakirjan ekumeniasta. Perinteiset vaatimukset ortodoksisten kirkkojen “paluusta” Rooman yhteyteen hylättiin. Ortodoksiset kirkot nähtiin sisarkirkkoina, saman aidon uskon edustajina. Universaali kirkko toteutuu idän ja lännen kristittyjen yhteisöllisyydessä.  

Vielä käänteentekevämpi hetki oli 7. päivänä joulukuuta 1965, kun kumpikin kirkko päätti purkaa ekskommunikaation, kirkonkirouksen. Silloin 900 vuotta jyrkkää vastakkainasettelua pyyhittiin pois muistista.  

Nämä tapahtumat eivät ole vain kirkkohistorian yksityiskohtia. Niillä on ainutkertaista merkitystä kristillisen kirkon tulevaisuudelle. 

Ne alleviivaavat myös koko Euroopan yhteistä tulevaisuutta. Kun vajaa sukupolvi myöhemmin rautaesirippu kaadettiin, olimme uuden edessä. Francis Fukuyama ehti julistaa historian päättymistä, kun itäisen Euroopan diktatuurit ja talousjärjestelmät romuttuivat. 

Sukupolvi myöhemmin – tänään – kaikki on toisin. Ukrainan sota kipeästi muistuttaa meitä jokaista inhimillisen kulttuurin hauraudesta sekä ihmisen ahneudesta ja vallanhimosta.  

Kirkollisestikin olemme surullisessa tilanteessa. Meitä kaikkia ortodokseja hävettää suuresti patriarkka Kirillin tiukka isovenäläisyys ja sotaisuus. 

Eikä katolisen kirkon ja ortodoksisten kirkkojen lähentyminen ole käytännössä edennyt sitten 1960-luvun. Ehtoollisyhteys on yhä kaukana. Vuonna 1980 alkanut virallinen neuvotteluvaihe kirkkojemme välillä, jossa itsekin olen ollut mukana vuosikymmeniä, ei ole juurikaan tuonut käytännön tuloksia. Opillisesti olemme toki keskeisistä näkemyksistä, esimerkiksi sakramenttien suhteen, yhtä mieltä mikä sekin on arvokas johtopäätös. Ortodokseina voimme paaviuden kanssa tulla toimeen, niin kauan kuin se koskee vain “Rooman patriarkaattia”, siis katolista kirkkoa. Nykyään dialogissa hankalin teema on yllättävästi kysymys ortodoksisen maailman johtajuudesta. Tässä suhteessa meidän vanhojen kirkojen on syytä katsoa peiliin.  

Maailmanlaajuisesti uskonnolliset haasteet ovat kuitenkin ihan muualla kuin kirkkojen keskinäisessä lähentymisessä, puhumattakaan kilpailusta ja vallankäytöstä. Siitä kertoo nykyihmisten valtava hengellinen kaipaus, joka tosin huonosti kanavoituu perinteisiin kirkkoihimme. Kuitenkin olen täysin vakuuttunut, että kristillinen usko säilyy myös uskontojen moninaisuudessa. Mutta kirkkojen rakenteet ja nykyiset toimintatavat ovatkin ihan toinen juttu.  

 – isä Ambrosius 28.6.2024