Varhaisen kirkon suurta neroutta oli pyhittää koko vuosi. Joka päivälle riittää muistopäiviä, sekä kirkkojuhlia. Näin ollen kristityn ihmisen elämä on ihan muutakin kuin jatkuvaa arkea. Kristus itse ja hänen seuraajansa muistuttavat ja välittävät hänen läsnäoloaan sekä siunausta meille jokaiselle.
Emme suotta sano, että pääsiäinen on vuoden suurin juhla. Se on totta. Sen ”siemenet” kylvettiin maailmaan konkreettisesti jo jouluna. Jumalan tuleminen ja läsnäolo Kristuksessa ovat totta myös meissä kristityissä. Omalla tavallaan pääsiäinen on joulun ihmeen huipentuma.
Ylösnousemus erityisesti, mutta jo koko Jeesuksen elämä maan päällä alusta loppuun on suuri lahja. Vuorisaarna, parannusihmeet, hänen rakkautensa ihmisiin, hiljentyminen, rukous. Tuossa kaikessa näkymätön tulee näkyväksi. Hänen läsnäolonsa ja rakkautensa kautta aika ja iankaikkisuus ovat sisäkkäin.
Idän kirkon pääsiäisikonissa kuvataan ytimekkäästi, miten Jeesus voitti kuolemankin vallan. Hän seisoo maahan kaadettujen tuonelan porttien päällä. Samalla kirjaimellisesti hän vetää kaksin käsin ylös helvetistä Aadamin ja Eevan, meidän edustajamme ennen meitä. Kuoleman valta on murrettu.
Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi. Tämä on Suomessa nykyisin yhteinen pääsiäislaulu, sekä ortodokseilla että luterilaisilla. Sen kautta lukemattomia kertoja ilmaisemme ihmetyksemme, kiitollisuutemme ja osallisuutemme pääsiäiseen, elämän syvimpään salaisuuteen ja totuuteen. Vaikkemme sitä käsittäisi, saamme olla siitä osallisia.
Universaalilla tavalla se on läsnä kaikessa olevaisessa. Jumalan kaitselmus ja hyvyys murtautuvat jopa sodan, puutteen ja kärsimyksen läpi. Mutta meidän ihmisten tehtävä aktiivisesti on ponnistella jatkuvasti sovinnon, jakamisen ja itsemme ylittävän rakkauden toteuttamiseksi. Kärsimyksestä, ristiinnaulitsemisesta ja kuolemasta kulkee tie ylösnousemuksen valoon. Silloin ympärillämme on enkeleitä. Voisiko meistä tulla heidän kaltaisiaan?
