Tänä syksynä olen oppinut tuntemaan monta ystävää lähemmin uusien elämäkertojen kautta. Piispakollegat Eero Huovinen ja Irja Askola. Samoin poliitikko Anu Vehviläinen, yritysjohtaja Kyösti Kakkonen ja professori Lea Pulkkinen. Samalla on ollut tilaisuus peilata omaa elämäänsä.
Lea Pulkkisen Tutkijan omakuva on ollut erityisen puhutteleva kertomus akateemisen tutkimuksen iloista ja murheista, mutta erityisesti myös sen työn merkityksestä kulttuurille, yhteiskunnalle sekä omalle tieteenalalle. Toisaalta se on kuvaus tutkijan oman persoonan ja ajattelun evoluutiosta sekä kypsymisestä.
Lea kirjoittaa ”oman temppelin” rakentamisesta, henkisen pääoman etsimisestä, joka on syvässä mielessä aina ihmisen tehtävä. Minullakin jo viisivuotiaana oli tavoitteena tulla ”viisaaksi mieheksi”. Minua ei koskaan juuri kiinnostanut tietty ammatti, ei raha, eikä tietty sosiaalinen konteksti. Toivottavasti kuoleman rajalla olen jo saavuttanut jotain siitä, mitä Gregorios Nyssalainen kuvaa matkantekona ”kirkkaudesta kirkkauteen”. Tämä jatkuu ajan rajan tuolla puolen, yleensä siinä suunnassa, jonka jo olemme ehtineet valita.
Lean elämäntyö on mykistävä laajuudeltaan ja tuloksellisuudeltaan. Siitä kertoo kymmenet suomalaiset ja kansainväliset huomionosoitukset ”Vuoden naisesta” 1983 aina Suomen tiedepalkintoon. Mutta ei syyttä. Hän on ”pelastanut” lapsen – ja ihmisen – DDR:läisestä kollektivismista, mekanistisen maailmankuvan vankilasta sekä utilitaristisesta hyötyajattelusta.
Hyvä lapsuus, eheytetty koulupäivä, sosiaalinen pääoma ja innovaatiot tavoitteina ja ohjelmina nojautuvat professorin vuosikymmeniä kestäneisiin laajoihin lapsi- ja perhetutkimuksiin. Siksi johtopäätökset eivät mitenkään nouse joistain ideologisista, poliittisista tai uskonnollisista lähtökohdista.
Hän hienosti muistuttaa, miten vanhemmuudessa, kotikasvatuksessa, päivähoidossa ja esiopetuksessa pitäisi lapsilähtöisyyden aina olla kuljettamassa meitä holistiseen kasvuun sekä turvallisiin ja lämpimiin ihmissuhteisiin.
Onpa kiinnostavaa nähdä, mihin yli 80-vuotias vielä ehtii matkallaan ”viisauden filosofiaan”, jossa Lean tavoin Paul Baltesia lainaten on kyse myös erilaisten arvojen ymmärtämisestä, epävarmuuden sietämisestä, sekä holistisuudesta, synteesistä ja tasapainosta. Professorilla on korkea käsitys ihmisestä. Henkinen ja hengellinen tie ilmentävät ihmisen vapaata tahtoa, myös yhteisöllistä luovuutta ja tarvetta valistua, viisastua. Samoin jatkuvaa kasvua kohti valoa ja pyhyyttä.
Meille jokaiselle on usein vaikeaa oppia rakastamaan, varsinkin ilman omistamista. Mutta henkisellä kaipauksella ja janolla saatamme jo yllättävilläkin tavoin ylittää näkyvän ja näkymättömän. Siihen on monia tienviittoja. Lea viittaa esimerkiksi valkoiseen perhoseen, telepatiaan, selvänäkemiseen. Niitä saa kokea sydämellä, kun ihmisen rajat eivät ole korvien välissä. Lealle oboesoitto menee syvälle sieluun.
Elämäkerran kautta tuttu ihminen ja ystävä pääsevät mukaan yhteiselle matkalle. Se jatkuu – nyt odotuksen ajassa, adventin päivinä.
Kirjallisuus:
Lea Pulkkinen. Tutkijan omakuva. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos, 2022.
