Hesarissa oli äskettäin kirjallisuuden professori Tarmo Kunnaksen 80-vuotishaastattelu. Nykyhetkestä hän totesi: ”Onhan tämän nyt pirunmoista”, siis maailman pahuus ja neuvottomuus. Hän lisäsi: ”Ei auta kuin yrittää pitää yllä sivistyksen liekkiä.”
Näin se varmasti on. Emme ratkaise Suomen tai Euroopan tulevaisuutta sodankäynnillä, kauppaboikoteilla, emme rajojen sulkemisella tai raja-aitojen rakentamisella.
Eikö kehityksen pitäisi olla päinvastaista? Matkamme sivistys-Suomesta kulkee sivistys-EU:hun, sivistys-Eurooppaan ja -maailmaan.
Inhimillinen ajattelu, tutkimus, taide, elinkeinoelämä, yhteiskunnallinen toiminta ja vuorovaikutus ovat koko ihmissuvun historiassa olleet kantavia voimia nykypäivän korkean kulttuurin rakentamisessa. Paul Tillich, 1900-luvun merkittävimpiä luterilaisia teologeja, kirjassaan Rajalla ytimekkäästi pohti sitä kulttuurista ja inhimillistä kukoistusta, joka ”rajalla” elämisessä on, kun käydään vuoropuhelua, vaihtoa, jakamista yli poliittisten, kansallisten ja uskonnollisten rajojen.
Kun Euroopasta puhumme, eri kulttuuriset toimijat ja instituutiot eivät toki ole kuitenkaan ensimmäisiä ”uuden” ajan airuita. Mitä olisi nyt suomalainen identiteetti, hengenelämä ja kieli, jos jo ennen reformaatiotakin keskiajalla meiltä ei olisi lähtenyt opiskelijoita yliopistoihin Euroopan mantereelle? Tai 1800–1900-luvun vaihteen taiteilijoita, jotka romantiikan ja kansallistunteen nousun aikana toivat uusia esoteerisia ja uskonnollisia virikkeitä yhtenäiskulttuurissa piehtaroivaan pietistiseen Suomeen.
Tällainen elävä vuorovaikutus, sekä aineellisesti että henkisesti, on korkean kulttuurin tunnusmerkki. Se on oleellista, jos ja kun haluamme rakentaa moniarvoista ja globaalia hengenelämää. Siihen meidän tulee pyrkiä, vaikka perinteisen yhtenäiskulttuurin tylsästä vaihtoehdottomuudesta tuntuu olevan hankalaa päästä eroon.
Kulttuuriset aktiviteetit ovat aina enemmän kuin rahaa, tavaraa tai länsimaista provinsiaalista talouskasvua. Hyvyys, kauneus, rakkaus, vuorovaikutus ja jakaminen ovat sen ytimessä. Lopullisesti pimeää vallankäyttöä ei missään kontekstissa tuhota pelkästään vastavoimilla, vaikka sitäkin tarvitaan, kuten Ukrainassa nyt.
Usko ihmiseen, ihmisen henkinen kasvu, ovat keskeisellä sijalla tulevaisuuden rakentamisessa. Tässä koululla ja sivistyksellä on fundamentaalinen merkitys. OKM:n viime kesäkuussa valmistunut mietintö tiivistää asian ytimekkäästi erityisesti taiteen ja sen tukemisen kohdalla, otsikkoon: Kulttuurin aika on nyt ja aina.
Esimerkiksi Suomen kulttuuri-instituuteilla Euroopassa on tänään vahva sosiaalinen tilaus olla rakentamassa yli kaikkien rajojen inhimillistä kanssakäymistä, vuoropuhelua, jakamista, yhdessä oppimista. Huomisen ”uljas, uusi maailma” ei ole yksinvaltiaiden, ei hallitsevien ideologioiden, tuskin edes länsimaisen kulutus- tai kansalaisyhteiskunnan valmis paratiisi, vaan nimenomaan yhteistä ponnistelua eteenpäin.
Kulttuurisen rohkeuden esimerkkejä ovat pasifistit, väkivallattoman vastarinnan edustajat, toisinajattelijat. Entä vangittu ihmisoikeusaktivisti ja nobelisti Ales Bialiatski, joka syntyi Venäjän rajan takana Värtsilässä, viisi kilometriä kotipitäjästäni? Ehkä nykyään vielä enemmän ne, jotka edustavat yksinkertaista elämäntapaa tai new age -tyyppistä pohdiskelua elämän tarkoituksesta. Esimerkkejä ja kannustusta löytyy. Eikö tehtävämme myös kristittyinä ole seistä henkisen ja kulttuurisen kehityksen etujoukoissa?
+ Ambrosius
23.11.2022
