Nyt jos koskaan on kirkkomme aika. Mutta missä on sen henkinen johtajuus sekä panostukset ydinbisnekseen? Missä näkyy aitoa jakamista, yhteisöllisyyttä ja rakkauttamme konkreettisesti?
Nämä ovat vakavia kysymyksiä. Laitostuneiden kirkkojemme henkinen energia kuluu hallintoon. Väännämme kirkkolain uudistusta ja kirkkojärjestyksen yksityiskohtia. Katolinen kirkko on ajanut itsensä paitsioon kirkko-oikeudellisen lainsäädännön ikuisissa syövereissä. Ortodoksiset kirkot kelluvat keskiajan kanonien hetteikössä, kuvitellen yhä usein, että seurakunnallista elämää voisi tai olisi syytä normittaa yksityiskohtaisesti. Tätähän kirkot ovat tehneet 300-luvulta asti. Ymmärtämättä, että nykymaailmassa yhteiskunnallinen lainsäädäntö ja säännöstö tarjoaa oivalliset ”liikennesäännöt” meidän ihmisten yhteiselle elämälle.
Kirkon etsikkoajasta kumminkin samaan aikaan kertoo se valtava henkinen etsintä, hämmennys ja kaaos, mitä koko länsimaisessa kulttuurissa on tänään. Erityisesti ”myyjän markkinat” ovat ortodoksisessa kirkossa, useissa helluntaikirkoissa ja monissa uusissa uskonnollisissa yhteisöissä, jotka – tahtoen tai tahtomattaan – elävät postmodernissa maailmassa.
Parhaiten pärjäävät ne yhteisöt, joissa on aidosti tilaa ihmisten omille kysymyksille, kykyä osallistua keskusteluun, halua tarjota yhteisöllisiä foorumeita, ottaa tämän elämän nykyiset kysymykset aidosti ja lähteä prosessiin kohti yhteistä hyvää. Tarjoamme ylhäältäpäin enemmänkin valmiita vastauksia kysymyksiin, joita tänään ei kukaan kysy. Heikoimmillaan ovat ne kirkkokunnat, jotka ovat Raamatun ja kirkon opin fundamentalistisen tulkinnan vankeja.
Keskustelussa maailmankuvasta on tänä päivänä pallo hukassa. Aiemmin kirkot ovat usean vuosisadan ajan virittäytyneet puolustamaan aatteellisia hyökkäyksiä vastaan. Luonnontieteellinen ja mekanistinen maailmankuva ovat ohimennyttä aikaa. Materialismi ja sen kanssa käsi kädessä ateistinen ideologia eivät enää tarjoa vastausta meidän elämäntarkoitusta etsivien ihmisten henkisille ponnisteluille.
Ilmastoahdistus ja ekologiset uhkat vievät meidät mustaan aukkoon, ellemme löydä toivoa, ellemme kokonaisvaltaisesti ponnistele kulttuurimme ja koko elämäntapamme tulevaisuutta kohti. Ihminen on yhä holistinen olento, jonka sisäisten voimavarojen ja huomisen mahdollisuuksien hyödyntäminen kukoistavat käsi kädessä.
Osmo Tiililä 1960-luvulla pietistisesti sanoi, että kirkko on siksi, että kuollaan. Mutta paljon enemmän, kirkko on siksi, että elämme. Vahvuutemme on yhä siinä, että ”iankaikkisuus” on jo tässä ja nyt. Kuluvalla ajalla sekä kaikilla ponnisteluillamme on kestävä tarkoitus. Tällä on jokin syvällinen suhde tulevaan. Kättemme työllä ja henkisellä ponnistelullamme toteutamme kutsumustamme. Ja onhan nykymaailmassa sen kivuista ja kärsimyksistä huolimatta paljon enemmän tilaa hyvyydelle, kauneudelle ja totuudelle kuin milloinkaan ennen. Eikä meidän pidä unohtaa, kuinka kristillinen kirkko on vuosituhansien aikana antanut mullistavan historiallisen panoksen ihmisyydelle tuodessaan rakkauden ja jakamisen ihmisyyden ydintehtäväksi.
Kirkkojen ja muiden uskonnollisten yhteisöjen nykyisillä strategioilla, rakenteilla tai pikkuporvarillisilla sielunpelastusohjelmilla emme muuta maailmaa, tuskin edes itseämme. Sen sijaan idän kirkon vahva askeettinen ja mystinen traditio on taas ydinasemassa, kun olemme astumassa postsekulaariin maailmaan. Eikö meidän pitäisi näihin panostaa, kun olemme juuri kirkkovuodessa siirtymässä joulupaaston ja adventin aikaan?
15.11.2022
MP Ambrosius
