Professori Kaarlo Arffman on äskettäin kirjoittanut yleistajuisen ja kiinnostavan teoksen Mistä tiedämme mitä on oikea kristinusko? Tällaista helppolukuista kokonaisesitystä kirkon 2000-vuotisesta historiasta ja ajattelusta tarvitsemme. Kannattaa lukea.
Varhaisen kirkon muotoutumisen apostolien ajasta aina 300-luvun valtiokirkolliseen rakenteeseen Arffman kuvaa selkeästi. Keskeistä siinä oli kristillisyyden irtautuminen juutalaisuudesta, ja leviäminen ”pakanoiden” keskuuteen koko Rooman imperiumissa. Vuonna 200 kristittyjä oli miljoona, vuonna 300 jo seitsemän miljoonaa.
Piispainkokoukset vakiinnuttivat 300-luvulla syvällisen synteesin juutalaiskristillisestä ja hellenistisestä ajattelusta. Tuloksena oli keskeiset opilliset linjaukset, esimerkiksi kolmiyhteisestä Jumalasta sekä Kristuksen jumalallisesta ja inhimillisestä olemuksesta.
Seurakuntien johtoon tulivat aluksi piispat, ja diakonit heidän avukseen. Varsin pian alkoi tulla presbyteerejä, pappeja, sekä seurakuntaneuvostoja. Kun demokratiaa ei tunnettu, paikallisella ja alueellisella tasolla piispan rooli kasvoi vallankäytössä. Piispojen isoa yhteiskunnallista valtaa perusteltiin myös opillisesti.
Rooman piispan etusija koko kristikunnassa oli ymmärrettävä, sillä hän oli pääkaupungin piispa. Mutta kun Konstantinopoli tuli Itä-Rooman pääkaupungiksi vuonna 330, kylvettiin siemenet lännen ja idän kirkkojen kinastelulle, monesti jopa taistelulle vallasta. Ortodoksien keskuudessa Konstantinopolin patriarkan pyrkimys johtoasemaan ei kuitenkaan ole kiistaton edes 2000-luvulla. Tosin Arffmanin varsin pelkistetyistä luonnehdinnoista ortodoksisuudesta jää kaiken kaikkiaan yksipuolinen kuva.
Keskiajalla katolinen kirkko selvisi opillisista riidoista sekä vaikeasta kädenväännöstä maallisten hallitsijoiden kanssa lopulta varsin hyvin. Mutta reformaation tuloksena syntyneet luterilaiset ja reformoidut kirkot ovat yhä piikkinä lihassa. Karismaattinen helluntailaisuus on tänä päivänä iso haaste vahvasti byrokratisoituneelle pyramidimaiselle kirkolle.
Kaikesta huolimatta maailmanlaajuisen kristillisyyden opillinen eetos on pääosin yllättävän yhtenäinen nykyäänkin. 2000 vuotta on hionut ja syventänyt kristillisten kirkkojen itseymmärrystä ja missiota. Renessanssi, valistuksen aika tai luonnontieteellisen ajattelun hegemonia eivät lopultakaan ole horjuttaneet kristillistä uskoa. Pikemminkin ne ovat auttaneet kristittyjä elämään aidosti kussakin ajassa. Kirkkojen kulloisetkin rakenteet ja toimintamallit voivat muuttua, mutta Kristuksen kirkko aina yhdistää näkyvän ja näkymättömän, iankaikkisen, hyvyyden ja rakkauden. Tämä kaikki kasvaa jakamalla ja tuhlaamalla.
Tämän teoksen painavin anti on kertomus reformaatiosta ja erityisesti Martti Lutherin elämästä ja vaikutuksesta sen nokkahahmona. Tässä Arffman tutkijana on myöskin vahvimmillaan. Mitä olisi kirkko tai nykyajan elämä ja henkinen ilmapiiri maailmassa ilman sitä perustavanlaatuista uudelleen ajattelua?
Arffman on tehnyt kunnioitettavan elämäntyön tutkijana ja kirkkohistorian opettajana yliopistossa. Mutta 1900-luvun kirkkojen valtava ekumeeninen lähentyminen sekä tämän päivän kirkkojen haasteet ja mahdollisuudet ovat jääneet häneltä tässä kirjassa huomaamatta. Lännen ja idän kirkot ovat vähitellen kasvaneet vahvaan keskinäiseen solidaarisuuteen ja jakamiseen. Kaukana ei ole uusi yhteys ja ykseys, jos me kukin opimme ymmärtämään ja tunnustamaan kristillisen uskon moniäänisyyden ja samalla erilaisten rakenteiden toissijaisuuden. Elämmehän tänään varsin mukavasti rinnakkain katolisten, ortodoksisten ja post-katolisten kirkkoyhteisöjen kirjavassa joukossa.
Kirjallisuus:
Kaarlo Arffman, Mistä tiedämme mitä on oikea kristinusko? Väyläkirjat, 2022.
