”Jos haluat rauhaa, tee työtä sen hyväksi” pitäisi olla meidän kristittyjen ykköstavoitteita. Nyt on tärkeää soutaa vastavirtaan, kun ympärillämme nostaa päätään päinvastainen iskulause: ”Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan”.
Mooseksen Kymmenen käskyä Siinain vuorelta sisälsi ”Älä tapa” -moraalilain israelilaisille. Toisella Vuorella Jeesus puhui meille hengellisestä tiestä, seuraamisensa etiikasta. ”Onnellisia” ovat rauhantekijät, murheelliset, toisia armahtavat…
Tämä on upeimpia uskonnollisia totuuksia. Valitettavasti kirkoissa olemme useimmiten typistäneet sen pietistiseksi yksilöhurskauden kuvaukseksi, ikään kuin oleellista olisi vain se, miltä sydämessä tuntuu. Raamatun kreikan kielen sana makarios (onnellinen) on kuitenkin paljon enemmän kuin ”autuas”.
Jeesus ehdottaa eettistä vallankumousta. Onnellisia ovat hengessään köyhät, nöyrät ja kärsiviä auttavat. Eri kirkot ovat kumminkin suostuneet historian kuluessa valtavaan kompromissiin, kun Vuorisaarnan ihanteista on muodostunut meille suorituksia ja palkintoja.
Jeesus aina kutsuu meitä kuuliaisuuteen ja jakamiseen. Sovinto, rauha ja rakkaus ovat yhteisen elämän ydintä. Siihen sisältyy myös itsestään ja omastaan luopumista, jakamista, joskus myös kärsimystä ja uhrauksia.
Tuskin ymmärrämme tätä, sillä monilta kirkollisilta yhteisöiltä on katoamassa eskatologia, eli – selkeästi suomeksi sanottuna – näkymättömän, ikuisen Jumalan valtakunnan, kuolemattomuuden ja pyhyyden todellisuus. Kuitenkaan edes risti ei ole viimeinen sana, vaan ylösnousemus.
Kristillisten kirkkojen rauhantyön historia on ollut suurelta osin retoriikkaa. Harvoja sitoutuneita rauhantekijöitä ovat olleet anabaptistit ja kveekarit. Mutta näkemyksensä vuoksi heitä on lähetetty jopa maanpakolaisuuteen tai hirteen. Varhaisimman kirkon ajalta on lukemattomia marttyyreita. Myöhemmin kirkot ovat keksineet ”oikeutetun sodan” perusteluksi kummallisiakin argumentteja.
Pohjanoteeraus on kirkonjohtajiemme äskettäinen patriarkka Kirillin julkinen tuomio Hesarissa. Monen mielestä se on haiskahtanut farisealaiselta oman kilven kiillottamiselta.
Mutta samalla on tärkeä kysyä, kuka meistä on kyseenalaistanut venäläisten kirkonmiesten voimakasta isovenäläisyyttä ja nationalismia, kun olemme tavanneet heitä kuluneen 30 vuoden aikana. Kyllä minäkin olisin hyvin voinut tehdä enempi.
Oikeutetusti jokainen meistä pitää vääränä Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan. Mutta samalla on rehellisesti kohdattava Vuorisaarnan kehotus ”vihollisen rakastamisesta”. Yhteisen häpeän tunnossa meidän kristittyinä pitää etsiä uusia polkuja, vuoropuhelua ja yhteisöllisyyttä. Miten kannustamme myös naapuripiispoja hyvyyteen ja rakkauteen pimeän vallankäytön sijaan? Entä miten aktiivisesti sitoudumme koko inhimillisen kulttuurin tulevaisuuteen, nimittäin anteeksiantamukseen ja mielen puhdistamiseen historian painolastista?
Näistäkin teemoista puhumme Sofian seminaarissa lauantaina 1.10.2022.
