”Eletty uskonto” on tämän päivän avainkäsitteitä. Kun se tuli ensimmäisiä kertoja minulle vastaan Teuvo Laitilan ja Elina Vuolan tutkimuksissa, jäin miettimään, miksi taas uusia iskusanoja.
Vähitellen kumminkin oivalsin, että mitäpä muuta kristinuskon ytimessä onkaan. Eihän se pohjimmiltaan ole dogmatiikkaa tai metafysiikkaa. Se on kristillisen seurakunnan hengellistä elämää. Sen ydin on Jumalan kansan yhteisöllinen usko, toivo ja rakkaus. Se on aineellista ja hengellistä jakamista, jossa Näkymätön Kolmas on läsnä. Osallisuutta Kristuksesta.
Historiankirjoitus oli aiemmin pitkälti vallanpitäjien ja johtajien historiaa. Heidän ajattelustaan ja toiminnastaan on tutkimuksen painopiste meidän aikanamme siirtymässä eri ihmisryhmien ja kansakuntien elämään ja kokemusmaailmaan. Vihdoinkin sama siirtymä on tapahtumassa myös uskonnon alueella.
Niinpä Helsingin yliopistossa professori Jaana Hallamaan johdolla on alettu terveen kriittisesti pohtia myös perinteisen teologisen tutkimuksen ja ajattelun normatiivisuutta sekä vallankäyttöä. Silloin kun teologia on ”eletyn uskonnon tulkki”, sen kysymyksenasettelut ytimekkäästi haastavat myös kirkollista vallankäyttöä. Tuntuu tuoreelta ja rohkaisevalta, kun teologian painopiste on vihdoin koko kirkon arjessa ja ajattelussa. Silloin kirkon historiakin on totta. Teologiset oppilauselmat ovat suurelta osin sidottuja omaan aikaansa. Sen tajuaminen voi olla jopa terapeuttista.
Evagrioksen pietistisesti tulkittu iskulause ”teologi on se, joka aidosti rukoilee” otti minua nuorena päähän. Ikään kuin hengellisyyteen ei sisältyisi kilvoittelu ja pyrkimys kasvuun. Yhtä surullista olisi ajatella, ettei siihen kuuluisi myös ihmettely, kauneuden ja pyhyyden kaipaus. Vaikkei teologi aina ole ”uskovainen”, tutkimustyö toki edellyttää sensitiivisyyttä sekä aidosta vapaudesta kumpuavaa totuuden etsimistä.
Suomessa ortodoksisen kirkkomme tärkeä lupaus tulevaisuudelle on avoin teologinen tutkimus ja opetuksen totuudellisuus. Se tapahtuu meillä parhaimmillaan elävässä yhteisöllisyydessä – välistä kädenväännössä – läntisten teologien kanssa. Yhtä tärkeää on jatkuva henkinen debatti kirkon päätöksentekijöiden kanssa. Ehkä tämä prosessi auttaa meitä vähitellen vapautumaan myös florovskilaisesta normatiivisuudesta. Sillä meidän on syytä ymmärtää, että idän kirkon tuhatvuotinen patristinen traditio on myös yksi muoto ”kontekstuaalista teologiaa” aikana, jolloin koko termiä ei tunnettu.
Ytimekkäintä kannustusta meille löytyy Uuden testamentin Pietarin kirjeestä: ”olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu” (1. Piet. 3:15). Kun sen muistamme, ”tieteiden lahja” on erityisesti antaa akateemisen maailman säteillä kirkolliseen elämään kriittisesti mutta myös solidaarisesti. Ilman tätä kirkotkaan eivät aina pysy totuuden tiellä.
Varsinkin silloin, kun tutkijat aidosti analysoivat kristikansan uskontajua, akateeminen tutkimus kulkee parhaimmillaan käsi kädessä Jumalan kansan kokemusmaailman ja ajattelun kanssa.
Kirjallisuus
Hallamaa, Jaana, Kati Tervo-Niemelä ja Isto Peltomäki (toim.). Teologia eletyn uskonnon tulkkina: Normatiivisuus ja uudistuvat metodit. 2021.
Laitila, Teuvo. Jumalat, haltiat ja pyhät – Eletty ortodoksisuus Karjalassa 1000–1900. 2017.
Vuola, Elina (toim.). Eletty uskonto: Arjen uskonnollisuudesta ja sen tutkimuksesta. 2020.
