Moni kirkkomme jäseneksi liittyvä kuvaa prosessia ”kotiin tulemiseksi”. Muutama viikko sitten sain kirjeen yhdeltä heistä, joka osaa sanoittaa tuota kokemusta. Tällainen oli minunkin kokemukseni lähes 50 vuotta sitten. Eipä siksi ihme, että ”kodissa” on hyvä olla. Sain luvan julkaista saamani kirjeen.
Jotkut ystäväni ovat ihmetelleet, miten minusta yhtäkkiä tuli ortodoksi. Muutos ei kuitenkaan tapahtunut hetkessä. Vuosien, jopa vuosikymmenten ajan tein ehkä tiedostamattani sisäistä matkaa kohti kirkon jäsenyyttä. Vasta viime vuosina aloin aavistaa, mitä oli tapahtumassa. Kun katson taaksepäin, on kuin minua olisi armollisesti ja kärsivällisesti kutsuttu, mutta vähitellen – ikään kuin hiljaa, solu solulta – myös liitetty siihen elämään ja rauhaan, joka kirkossa on.
Nyt kun olen tullut sen jäseneksi, tunnen sisimmässäni ennenkokematonta levollisuutta. Minun ei tarvitse yrittää kannatella omaa uskoani tai kirkkoa. Pikemminkin saan elää kirkon kannateltavana. Samalla kirkko kutsuu minua lempeästi yhä syvenevään hengelliseen rakentumiseen ja elämään, sanalla sanoen, kokonaisvaltaiseen kasvuun ihmisenä.
Kokemus elämästä ortodoksisen kirkon jäsenenä on siis paljolti sisäinen. Se heijastuu kuitenkin myös ulospäin, ihmisten välisiin suhteisiin. Ideologisten vastakkainasettelujen sijaan saan vapaasti osallistua siihen, mikä uskossa ja elämässä on myönteistä ja vahvistavaa.
Mikään tästä ei tee tyhjäksi älyllisen tarkastelun tai määrittelyn mahdollisuutta. Pikemminkin kristillisten uskonkysymysten rationaalinenkin kyseleminen asettuu nyt omalle paikalleen kirkon opin ja elämän kokonaisuudessa. Kirkon elämän osallisuudesta käsin tällainen pohdinta voi toteutua ilman pakkoa tai kiirettä ja – niin kuin toivon – ystävällisen kohtaamisen sekä yhdessä ihmettelyn hengessä.
