Jeesuksen temppeliin tuomisen juhlan aamuna pohdiskelen kiitollisin mielin kirkon kaksivuosituhantisia vaiheita. Sen historian tutkimustulokset kannustavat rohkeasti katsomaan myös eteenpäin. Niistä kiinnostavimpia ja tärkeimpiä on Veikko Purmosen hiljattainen väitöskirja, joka koskee ortodoksisen teologian identiteettiä ja käsityksiä ekumeniasta.
Hiukan pelkistäen sanon, että Purmosen tutkimus auttaa meitä panemaan pisteen ajattelulle, että me olemme ”ainoa oikea kirkko”, ja että piispakeskeiselle hallintojärjestelmälle löytyy kestävät perustelut tänäänkin. Jos näin ajattelemme, olemme yhä valtioabsolutismin ja yhtenäiskulttuurin kaavamaisen ajattelun vankeja.
Meidän on helppo romantisoida hellenismiä, kaivata kuviteltua kristillistä monokulttuuria tsarismin ajalta tai kadotettua paratiisia Karjalasta. Tällaisesta seuraa vain älyllistä ja hengellistä eristäytyneisyyttä ja pelkoa suhteessa toisenlaisiin näkemyksiin.
Kirkkoisien ajattelu oli puolestaan mosaiikkimaista. Kirjoituksissaan kukin heistä parhaan kykynsä mukaan reagoi aikansa isoihin kysymyksiin ja haasteisiin. Toisin kuin Georges Florovsky antaa ymmärtää, heille kirkon oppi nousi rukouksesta, eikä se ollut jokin kiveenhakattu systeemi.
Sergei Bulgakov vierasti itsetyytyväisyyttä ja kirkollista triumfalismia. Hän näki ortodoksisen tradition kestävän arvon ja siksi oli valmis siitä käsin vuoropuheluun aikansa muiden teologisten ja hengellisten perinteiden kanssa. Tänäänkin evankeliumin rikkaus avautuu syvemmin yhdessä katolisen ja protestanttisen ajattelun kanssa, sekä yhteisen rukouksen kautta.
Kristus on yksi ja yhteinen. Paimenena hän lupasi pitää huolta muistakin lammastarhoista. Hän myös kertoi, että Isän kodissa on monta huonetta. Bulgakovin profeetallinen ekumenia rohkaisee meitä eteenpäin Pyhän Hengen johdatuksessa. Kun ortodokseina olemme vakuuttuneita uskollisuudestamme kirkon Herralle, me saamme anteliaasti jakaa kirkon aarteita ympärillemme vapaasti ja suurella sydämellä. Silloin Kristuksen temppeliin tuomisen juhla jatkuu.
