Joulun teemaksi sopii Taivaallisen Isän rakkaus sekä hymy hänen kasvoillaan. Näin kirjoittaa myös 1900-luvun suuri venäläinen teologinen ajattelija Paul Evdokimov. Kun Jumala Kristuksessa tuli ihmiseksi, se antaa sisällön paitsi ihmisyydelle, yhtä hyvin kaikelle olevaiselle. Siitä Jumalakin iloitsee.
Kun Kristus tuli ihmiseksi, hengellisyys on läsnä kaikessa ponnistelussa, itsemme likoon panemisessa yhteiseksi hyväksi. Niinpä meidän työmme taiteen ja kulttuurin – aineellisen ja henkisen – saralla sisältää ”jumalallisen” läsnäolon. Ponnistelumme viitoittaa tietä tulevaisuuteen, joka on avoin. Kun Suomessa meistä ei tehdä marttyyreita, tehtävämme on silti oppia vapaaehtoisesti irtautumaan liiasta kulutuksesta, kaikesta materiaalisesta elämäntyylistä ja muusta hössötyksestä.
Joulu on kristikunnan nuorimpia suuria juhlia, jota 300-luvulla alettiin konkreettisesti viettää 25. joulukuuta. Siinä ei silloin suinkaan ollut pääteemana Jeesuksen syntyminen lapsena seimeen. Tämä näkökulma ylikorostui, kun kristikunnan useat historialliset käännekohdat muuttuivat vähitellen yksilökeskeiseksi romantiikaksi ja pietistiseksi hurskaudeksi.
Meidän ei nyt kuitenkaan ole tarpeen kärjistää joulua vain muistutukseksi Kristuksen toisesta tulemisesta. Olkoonkin, että siinä on kyse ”viimeisestä tuomiosta”, mutta vielä enemmän hänen kirkkaudestaan, joka sulkee sisäänsä kaiken näkyvän ja näkymättömän.
Koska joulu on historian ”uusi alku”, tulevaisuus on enemmän hyvyyttä, kauneutta ja rakkautta. Tämä kumminkin edellyttää meidän jokaisen ryhdistäytymistä Hengessä ja totuudessa. Sitä tuskin tapahtuu, jos emme jokapäiväisen lisäksi löydä näkymätöntä ja iankaikkista. Kun se on osa meitä, Jumala hymyilee myös joulun jälkeen.
