Ikonit ovat kirkkomme lahjaa maailmalle. Ne kertovat miten näkymätön ja näkyvä ovat sisäkkäin monin tavoin. Ne auttavat ”kurkistamaan” iankaikkisuuteen historiallisten henkilöiden ja tapahtumien kautta. Samalla ne ovat kuvaa eri aikakausista ja kulttuurisista prioriteeteista. Ikonit tuovat Jumalan valtakunnan meille nähtäväksi ja kohdattavaksi.
Ikoneissa kuvataan marttyyreita, askeetteja ja muita pyhiä, isiä ja äitejä. Yllättävän paljon joukossa on piispoja ja hallitsijoita.
Erityisesti ilahduttavaa on kuitenkin nähdä uusimpia pyhiä oman aikamme vaateparressa. Solmio kaulassa oleva marttyyri Johannes (k. 1918) on yksi meistä. Hän ei ollut papiston jäsen. Mutta hän oli esimerkillinen ortodoksi, joka antoi henkensä vakaumuksensa vuoksi.
Olisi tärkeää, että nykyisin esikuviksi meille ikonimaalari maalaisi paljon enemmänkin hengellisiä kilvoittelijoita, jotka rukoilijoina ja myötäelävinä ovat osallistuneet ihmisten arjen kipuiluun ja rohkaisseet vastoinkäymisissä ja ahdistuksessa. Meitä jokaista puhuttelee esimerkiksi Maria Pariisilainen, Alexander Hotovitski ja Dietrich Bonhoeffer.
Tästä näkökulmasta Kristus tai Jumalanäiti valtaistuimella hovivaatteissa, ja mitra tai kruunu päässä, antaa väärän signaalin kirkon elämästä ja uskosta 2000-luvulla.
Ei ole mitään syytä miksi heitä yleensäkään pitäisi kuvata itsevaltaisina hallitsijoina. Kaiken lisäksi demokraattisessa yhteiskunnassa he ovat ainutkertaisella tavalla osa meitä, huolenpidossa, armossa ja rakkaudessa. Ja ennen kaikkea myös esirukoilijoina.
