Usein sanotaan: historia opettaa. Opimmeko historiasta jotain? Vai tekeekö jokainen sukupolvi samoja virheitä? Nämä ovat meidän ihmisten kysymyksiä.
Mitään yleispätevää vastausta ei ole. Minua nämä kysymykset ovat askarruttaneet niin paljon, että aikanaan opiskelin laajasti sekä kirkkohistoriaa että poliittista historiaa. Ehkä siksi en ole ollut innostunut dogmatiikasta, en myöskään valmiista vastauksista apteekin hyllyltä.
Kysyn sen sijaan, miten nykyisiin ajattelumalleihin ja tapoihin on historian kuluessa päädytty. Tästä näkökulmasta olen paljon miettinyt kirkossa maallikkouden asemaa ja merkitystä. Sillä Uuden testamentin ajasta tähän päivään on tapahtunut valtava muutos. Varhaisessa kirkossa eri palvelutehtäviä suorittavat seurakunnan jäsenet muodostivat pieniä yhteisöjä ja päättivät asioista yhdessä.
Jo 200-luvulla alkoi kehitys, joka merkitsi vähittäistä papiston vallan kasvua. Samalla se eriytyi omaksi luokakseen Jumalan kansasta. Valtiokirkon synnyn myötä 300-luvulla piispoista ja muista papiston jäsenistä muodostui selkeä eliitti, joka täydensi itse itseään. Tämän käytännön tueksi kehittyi jo keskiajalla vahva virkateologia, erityisesti katolisessa mutta myös ortodoksisessa kirkossa. Tänään myös protestanttiset kirkot ovat entistä vähemmän vapaita tästä hierarkkisesta ajattelusta.
Toivoisin kumminkin, että kehitys kulkisi vastakkaiseen suuntaan. Esimerkkinä tästä on ortodoksinen kirkkomme Suomessa kahdesta syystä.
Ensiksikin, liturginen uudistus, erityisesti eukaristisen teologian nousu 1970-luvulta alkaen, on tuonut Jumalan kansan uudelleen selkeästi kirkon elämän keskiöön. Tämä on tervetullutta kehitystä.
Samalla on syytä huomata, että toisin kuin muissa ortodoksissa kirkoissa Suomessa päätöksenteossa seurakuntalaisilla on tärkeä rooli kaikilla tasoilla. Luottamushenkilöt kantavat vastuun toiminnasta ja taloudesta. Kirkolliskokouksessa ns. maallikoita on enemmän kuin papiston jäseniä.
Silti en voi välttyä ajatukselta, että Suomessa molemmissa kansankirkoissa varsinkin kirkolliskokous kokoonpanoltaan yllättävästi muistuttaa säätyvaltiopäiviä. Siksi on syytä pyrkiä siihen, että eukaristinen teologia, jonka sydämessä on koko seurakunnan yhteinen rukous ja ylistys, nostaisi esiin uusia kysymyksiä ja toimintamalleja kirkon uudistumiseen. Tämä koskee myös valtavan byrokraattisen painolastin purkamista.
Onneksi oma kirkkomme elää länsimaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa. Meidän ei tarvitse eikä ole syytä hakea neuvoja muista vanhoista kirkoista, jotka elävät kulttuurisesti ihan eri maailmassa. Mutta toki herkällä sydämellä saamme ja meidän tulee tehdä tilaa Hengen läsnäololle, hyvyydelle ja rakkaudelle, kun etsimme yhteistä tietä eteenpäin uskovina ja muina totuuden etsijöinä.
