Teologia on kristillisen kirkon elämän ytimessä, vaikka meillä usein vaarana on työntää se takapenkille. Sen opiskelun ja tutkimuksen kautta syvennämme elämänkatsomustamme. Sitä kautta partisipoimme Kristuksen työhön maailman elämän edestä.
Kirkko ei ole laitos, eikä se ole itseään varten. Siksi sen missio ja todistus eivät ole ylipuhumista. Sen ydin on rakkaudessa, ei jossain normatiivisessa eettisessä systeemissä eikä moralismissa, vielä vähemmän vallankäytössä.
Kun nyt adventin ajassa kuljemme joulua kohti, muistamme tihentyneellä tavalla, miten Jumala itse Kristuksessa tuli ihmiseksi ja toi kestävän perustan ja toivon. Hän kantoi myös ihmisen osan filantropiasta, rakkaudesta meitä ja koko universumia kohtaan. Koko pelastushistorian avainsana on siten juuri filantropia.
Kristus yhä kutsuu hääjuhlaan ”teiltä ja aitovieriltä”. Seurakunta on Hengen läsnäoloa, yhteisöllisyyttä ja jakamista. Se ei ole kuitenkaan symbioottista, vaan eskatologista. Siinä on tilaa hengittää ja kokea enkeleiden läsnäoloa, sillä aika ja iankaikkisuus, näkyvä ja näkymätön, ovat sisäkkäin.
Tällaisessa hengellisessä kontekstissa teologia saa elää, kasvaa ja kukoistaa. Siksi siihen syventyminen on suurta etuoikeutta. Kirkon jäseninä saamme funtsia kysymyksiä elämän tarkoituksesta, tulevaisuudesta ja hyvän elämän sisällöistä. Moni muu joutuu heräämään näihin kysymyksiin vasta kun tulee avioero, sydäri tai konkurssi.
Kun kristittyinä paneudumme hengenmaailmaan, olemme jotenkin jo nyt osallisia perinteisen joululaulun pyynnöstä: ”Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen.” Pysähtyminen, hiljentyminen, yksinkertainen elämä valmistavat meitä siihen myös joulupaaston ja adventin ajassa.
